Elämän kiertokulusta

Kohennan huiviani ja laitan takin napit kiinni; kylmä viima tuntuu virkistävältä kasvoillani, mutta tunkeutuu ikävällä tavalla vaatteisiin. Vilunväristyksen saattelemana toivon olevani jo kotona. Syksy on virallisesti tullut Linköpingiin. Kävellessäni takaisin yliopistolta huomaan maaston muuttuneen radikaalisti vain viikossa. Vielä viikko sitten lähestulkoon vihreät puut ovat vaihtaneet pukunsa ruskan iloisiin väreihin. Ulkona tuoksuvat kostea asfaltti ja pudonneet lehdet. Syksy on erinomaista aikaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan elämän, ja universumin, jaksollisuutta.

Vuodenajat ovat tyypillinen esimerkki tästä syklisyydestä. Syksy seuraa kesää kunnes on taas talven vuoro. Vuorokausi jakautuu aamuun, iltaan ja kaikkeen näiden ääripäiden väliltä. Jopa kosmokselle voi määrittää omat vaiheensa; laajeneminen, stabiili vaihe ja lopulta vaihe jossa atomiytimet hajoavat, ja ken tietää uusien maailmojen synty - aivan kuin universaali vuosi. Saman jaksollisuuden voi havaita toistuvan kerta toisensa kaikkialla myös ihmiselämässä - rakkaus puhkeaa kukkaan ja kukoistaa, mutta saattaa vaipua talveksi horrokseen. Kuitenkin jo sanana syklisyys viittaa kiertokulkuun ja jatkuvuuteen. Elämä loppuu, mutta vain muuttaakseen muotoaan ja puhjetakseen kukoistukseen uudestaan. Aurinko laskee vain noustakseen uudestaan seuraavana päivänä. Ihmiset tulevat sekä menevät, vain löytääkseen toisensa uudestaan.

Talvi tulee kohta kaupunkiin, mutta tiedän kevään koittavan lopulta.